Tänään olin hieman käärmeissäni aviomiehelleni eräästä asiasta, ja olin jo mielessäni miettinyt tulikivenkatkuisen avautumisen hänelle asian tiimoilta. Kun tulin kotiin, löysin keittiön pöydältä käsinkirjoitetun lapun (ja nyt en onneksi tarkoita sellaista paljon puhuttua "lähdin poikien kanssa kalareissulle Lappiin, tää suhde oli tässä" -lappua). Ärtymykseni katosi kuin tuhkana tuuleen.
Lapsuuden kodissani kommunikoitiin usein ruokapöydälle jätetyillä viestilapuilla. Lappujen sisältö oli kylläkin yleensä aika informatiivista, tyyliin "käyn kaupassa ja tulen viideltä", tai listaa vaadituista kotitöistä: "imuroi, vie roskat, täytä tiskikone". Kerran isälleni oli ilmeisesti tullut hieman kiire kesken lapun kirjoittamisen, sillä siinä luki vain "Moi! Olen".
Muistan, että naapurini äiti jätti hänelle aina aamuisin lapun, johon oli piirretty kello ja aika, josta tiesi milloin piti lähteä kouluun. Miten herttaista!
Lappujen vastaanottaminen oli (ja on näemmä edelleen) minusta aina todella mukavaa. Käsinkirjoitettu lappu tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta, kuin tekstiviesti tai sähköposti, ja lapussa sanat "rakas" ja "pus" tuntuvat paljon ihanammilta, kuin virtuaalisessa muodossa kirjoitettuina. Nykypäivänä ihmisten pitäisi jättää rutkasti enemmän lappuja läheisilleen! Minä aloitan:
 |
| 20.3. on kansainvälinen onnellisuuden päivä. |
No comments:
Post a Comment